-
1800-luvun julkkiksia saaristossa
Halstön seudulla ja lähisaaristossa liikkui 1800-luvulla muitakin historian suurnimiä kuin Suomenlinnan perustaja Augustin Ehrensvärd, josta kerrottiin aiemmassa blogikirjoituksessa. Venäjän tsaari Aleksanteri III ja hänen puolisonsa, Tanskan prinsessa Dagmar, purjehtivat Länsi-Uudenmaan saaristossa huvipurrellaan ja vierailivat muun muassa Källvikenissä Tammisaaren lähellä sekä Barösundissa. Keisaripari palasi seudulle useaan kertaan 1880–1890-luvuilla, ja muistona näistä vierailuista on Källvikenissä sijaitseva Dagmarin lähde, joka on nimetty prinsessan mukaan. Keisaripari herätti alueella huomiota, koska seurueeseen kuului kolme keisarillista huvipurtta ja useita luotsiveneitä. Snappertunassa viihtyi myös taiteilija Helene Schjerfbeck, jonka vanhemmat olivat kotoisin Länsi-Uudeltamaalta. Tove Virran kirjassa Helene Schjerfbeck – muistamme hänet (suom. Solveig Eriksson) kerrotaan Helenen oleskelleen paljon Snappertunassa vuosina 1890–1893. Hänen veljensä työskenteli tuolloin Raaseporin rauniolinnan…
-
Vieraile 1800-luvun Halstöllä
Snappertunan kirkonkylässä sijaitseva Forngårdenin talomuseo avattiin vuonna 1958. Museossa voi tutustua siihen, miten 1800-luvun puolivälin saaristotilalla asuttiin. Huoneet ovat täysin kalustettuja sänkyjä, keittiövälineitä, rukkeja, työkaluja, taskumatteja ja voileimasimia myöten. Talomuseon päärakennus on matala punainen ns. paritupa, jossa lukee nimi Halstö. Kyseessä on Halstön 1700-luvulla rakennettu vanha päärakennus, joka on (kirjaimellisesti) kulkeutunut tänne. Snappertunalaiset yhdistivät 1940-luvulla voimansa perustaakseen talomuseon, jossa esiteltäisiin 1800-luvun elämää. Hankkeen vauhdittamiseksi perustettiin Snappertuna Fornminnesförening -muinaismuistoyhdistys, joka omisti museon vuoteen 1967 saakka. Sen jälkeen omistus siirtyi kunnalle. Snappertunalaiset kokosivat alueelle rakennuksia ja esineistöä koko seudulta, ja nykyisin museo koostuu päärakennuksesta, luhdista, kahdesta aitasta, nuottavajasta, ulkokäymälästä, ladosta ja pajasta. Kaikki rakennukset on siirretty alueelle muualta. Ennen siirtoa rakennukset…
-
Jäitä nostamassa
Jäät ovat kautta aikojen helpottaneet talviliikennettä saaristossa. Kun jäät ovat kantaneet, jääteiden avulla on usein voitu lyhentää etäisyyksiä. Jäillä oli kuitenkin ennen muinoin myös toinen tärkeä tehtävä: ne olivat pitkään ainoa tapa jäähdyttää ruokaa. Jäätä käytettiin jäähdytysmenetelmänä läpi koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kunnes jääkaapit vähitellen valtasivat alaa. Jääkauppa oli merkittävä elinkeino 1800-luvulla ja vielä 1900-luvunkin puolella. Suurena jäänviejämaana oli muun muassa Norja. Ihmisen ammattina saattoi olla jäännostaja tai jäänkuljettaja, ja työnkuvana oli nostaa jäälohkareita järvestä tai merestä ja kuljettaa niitä asiakkaille. Jäännostoon ryhdyttiin tammi–helmikuussa, jolloin jäät olivat paksuimmillaan. Merijäästä sahattiin suuria lohkareita, jotka vedettiin maihin. Raskaiden lohkareiden nostamisessa tarvittiin usein hevosen apua. Jäälohkareita säilytettiin päällekkäin…
-
Torpparintyttärestä Halstön voimanaiseksi
Tilat periytyivät Suomessa isältä pojalle lähes koko 1800-luvun ajan, kuten vanha laki määräsi. (Miehet ja naiset saivat yhtäläisen perintöoikeuden vuonna 1878.) Naisilla ei ollut muutenkaan paljon sananvaltaa: 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla (1864). Sitä ennen naimisissa olevat naiset olivat aviomiestensä ja naimattomat naiset isiensä, lähimmän miespuolisen sukulaisen tai jonkun muun miehen holhouksessa. Vaikka asia ei ilmene virallisista papereista, Halstöllä piti 1800-luvun alussa komentoa nainen. Kristina Johansdotter Öhman, jonka isä oli torpparina Rösundin Möllvikissä, tuli Halstölle 21-vuotiaana avioiduttuaan vuonna 1812 Halstön isännän Eric Öhmanin kanssa. Eric oli kokenut kovia: kirkonkirjojen mukaan hänen kaksi ensimmäistä vaimoaan olivat kuolleet lapsivuoteeseen ja vain yksi hänen seitsemästä lapsestaan…
-
Väljemmille vesille
Itämereen laskettiin maailmansotien aikana noin 160 000 miinaa. Niistä 60 000 päätyi Suomenlahteen, joka olikin toisen maailmansodan jälkeen maailman miinoitetuin merialue. Alueitaan miinoittivat niin suomalaiset, saksalaiset kuin neuvostoliittolaisetkin. Suomenlahdella miinoja kylvettiin eniten Kotkan ja Haminan rannikolle sekä Porkkalan edustalle. Miinat olivat saaristossa ongelma ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Miinat jatkoivat ihmishenkien niittämistä myös toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. 1940-luvulla sattui monia kuolemaan johtaneita onnettomuuksia, kun maihin ajautuneita miinoja räjähti esimerkiksi lasten leikeissä. Onnettomuuksia tapahtui myös, kun miinoja löytäneet kalastajat yrittivät purkaa niitä itse. Nämä kolme otsikkoa on poimittu suomenruotsalaisista päivälehdistä vuosilta 1944–1949: ”Miinaräjähdys vaati kolme kuolonuhria”, ”Miina tappoi kaksi kalastajaa”, ”Lapset leikkivät rantaan ajautuneella miinalla, joka räjähti”. Halstöllä sattui vastaava onnettomuus…
-
Gloholmenin ja Granholmenin torpat
Halstöhön kuului 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun puolellakin torppia, joita oli ainakin Granholmenilla ja Gloholmenilla. Torpparit asuivat torpparimökeissä ja viljelivät maata, kalastivat ja pitivät lehmiä. ”Vuokra” maksettiin tekemällä Halstön isännälle päivätöitä eli taksvärkkiä, mikä tarkoitti esimerkiksi osallistumista toukotöihin, heinäntekoon, sadonkorjuuseen tai perunannostoon. Torppa-nimitys juontuu jo keskiajalta, jolloin tiloja ryhdyttiin jakamaan osiin esimerkiksi perinnönjaon vuoksi. Tiloista pienimmät luokiteltiin torpiksi, ja niiden tarvitsi maksaa vähemmän veroa. Myöhemmin torppa-nimitystä alettiin käyttää pientiloista, jotka eivät olleet verovelvollisia mutta joilla oli velvollisuus tehdä taksvärkkiä maanomistajalle. Torppari ei siis itse omistanut viljelemäänsä maata. Suomessa oli 1800-luvun alussa noin 23 000 torppaa. Määrä kasvoi aina 1860-luvulle asti, jolloin torppia oli noin 70 000. Kun metsätaloudesta tuli yhä kannattavampaa,…
-
Yhtä soutamista ja huopaamista
Merellä kulkeminen oli pitkään omien lihasvoimien varassa. Keskiajalla merimatkojen mittayksikkönä oli veckosjö, jonka arvellaan tarkoittaneen soutajien vaihto- tai levähdysväliä. Päivässä ehti soutaa kuutisen veckosjötä. Yksi veckosjö oli noin 8–11 km, mutta sää- ja tuuliolot luonnollisesti vaikuttivat asiaan. Halstöllä ja muualla saaristossa käytettiin arkisin ja lyhyillä matkoilla ruuhia sekä verkko-, nuotta- ja sumppuveneitä. Yksinkertaisimpia ja yleisimpiä soutuveneitä olivat kölittömät ruuhet (eka). Ne olivat alun perin yhdestä puunrungosta koverrettuja. Ruuhia käytettiin lyhyillä matkoilla, pienillä kalaretkillä ja pienkuljetukseen. Suurempiin ruuhiin mahtui myös muutama lehmä, joten ne olivat käteviä kuljetettaessa eläimiä saarelta toiselle. Jos tuuli oli myötäinen, ruuhessa saatettiin nostaa pieni puuvillapurje, mutta kokeneet soutajat etenivät varsin nopeasti pelkillä airoillakin. Hieman suurempaa verkkovenettä (skötbåt) käytettiin…
-
Kalastuksesta ja kauppapurjehduksesta mökinvuokraukseen
Halstöllä tiedetään olleen asutusta noin 500 vuotta. Tätä selittänee keskeinen sijainti Suomen etelärannikon tärkeän laivaväylän varrella. Halstöläiset ovat aikojen saatossa eläneet merenkulusta, kaupasta ja luotsauksesta sekä saaristolaisille tyypillisestä monitoimisuudesta, jossa yhdistyvät metsästys, kalastus, maatalous ja karjanhoito. Keskiajalta lähtien Länsi-Uudenmaan saaristolaiset kävivät Räävelin (Tallinna) ja Tukholman kanssa aktiivisesti kauppaa, joka tunnetaan nimellä talonpoikaispurjehdus. Myös Halstön talonpojat tekivät läpi koko 1800-luvun kauppamatkoja Tukholmaan, Rääveliin ja Helsinkiin. 1900-luvulla toiminta kuitenkin hiipui, koska purjelaivojen aika alkoi olla ohi. 1700-luvun alusta lähtien Halstön tila on siirtynyt perintönä samassa suvussa. Ensimmäinen polvi lähti Hans Simonssonista, joka muutti Inkoon Espingsin kylästä ”Halfskiften autiotilalle” vuonna 1724. Tila oli ollut tyhjillään vuodesta 1713 lähtien, jolloin edellinen talonpoika oli paennut…
-
Hylkytavara kartutti kassaa
Suomen aluevesillä on tuhansia hylkyjä. Vanhimmat löydetyt hylyt ovat peräisin keskiajalta, kuten Halstön edustalla oleva Esselholmin hylky (josta voi lukea tästä blogikirjoituksesta). Video: Esselholmin hylky Haaksirikot ovat aikojen saatossa hyödyttäneet saaristolaisia, ja Gotlannin Fåröllä on jopa rukoiltu seuraavaa iltarukousta: ”Oi siunaa Herra pellot ja puut, siunaa piiat, rengit ja muut! Suo kalaa verkkoon ja kuutteja myös! Oi anna suuren laivan upota yös!” Haaksirikkoutuneista aluksista saatu tavara oli haluttua. Veneen arvokkain osa oli köysistö, josta saattoi saada reilusti rahaa, mutta arvotavaraa olivat myös masto ja purjeet. Jälleenmyyntiarvoa oli niin ikään irtaimistolla, kuten ruoanlaittovälineillä, ankkureilla, puusepän työkaluilla, kompasseilla ja muilla navigointilaitteilla, jotka tosin saatettiin pitää myös itsellä. Lastina saattoi olla puutavaraa, tervaa,…
-
Entisajan metsästystarinoita
Suuri osa saaristolaisten ruokapöydän antimista tuli kausittain metsästyksestä ja pyynnistä. Haluttua ravintoa olivat paitsi hylkeet ja linnut myös linnunmunat. Hylkeistä käytettiin lihan lisäksi nahka ja ihra, josta keitettiin traaniöljyä esimerkiksi öljylamppuihin. Merilinnuista suosittua saalista olivat allit, haahkat, koskelot ja telkät, joita on päätynyt myös paikannimiin osoituksena metsästyksen tärkeydestä. Kevätmetsästys oli saaristossa erityisen tärkeää, koska sen myötä pöytään saatiin tuoretta lihaa pitkän talven jälkeen. Saaristolaiset pitivät myös huolta lintukantojen hyvinvoinnista asentamalla linnunpönttöjä ja ampumalla petoeläimiä. Linnustuksessa hyödynnettiin yleisesti houkutuslintuja, mutta merilintujen metsästyksessä käytettiin 1800-luvulla myös lintuverkkoja. Einar Öhmanin ”Söndagspromenader”-muistiinpanojen mukaan halstöläiset virittivät 1800-luvulla Flöxanin ja Halstön väliin lintuverkon pyydystääkseen alleja. Linnut nimittäin matkasivat pohjoisille pesimäpaikoilleen Itämeren kautta. Tuulen piti puhaltaa tietyltä suunnalta, jotta…
