Nuottakalastusta Halstöllä

Nuottakalastus on vanha kalastusmenetelmä, joka on ollut käytössä keskiajalta lähtien.

Silakkanuotta oli 1800-luvun puoliväliin saakka tehokkain väline kevätkutuisen silakan pyytämiseen. Nuottauksessa vedettiin vedessä suurta langasta solmittua verkkoa, joka suljettiin ympyräksi joko rannassa tai veneessä. Vetämällä nuottaa vedessä kalastajat saartoivat kalat nuotan perään, josta ne eivät päässeet pois.

Halstön silakkanuotta

Silakkanuotta oli tärkein kalastusväline Halstöllä 1800-luvulla. Kaikki langat kehrättiin ja kerrattiin omalla tilalla, ja siitä vastasivat äiti, tyttäret ja palvelijattaret aamu- ja iltapuhteella. Nuottalanka oli tehty hampusta ja pellavasta. Hamppua haettiin suurina paaleina Räävelistä (nyk. Tallinna), ja se puhdistettiin häkilällä ennen kehräämistä. Nuottaköydet punottiin lehmuksen kuoresta eli niinestä.

Silakkanuotta oli erittäin suuri kalastusväline, jolla saattoi olla pituutta jopa 200 metriä. Pienemmillä nuotilla kalastettiin ahventa ja haukea. Nuottausta varten perustettiin eri tilojen väestä koostuneita nuottakuntia, jotka vastasivat kalastuksesta ja nuotan kunnossapidosta. He myös jakoivat saaliin keskenään.

Halstön silakkanuotta oli 180 kyynärää eli 110 metriä pitkä ja 16 metriä syvä. Se koostui 12:sta yhteen liitetystä verkosta.

Silakkanuottaa vedettiin keväisin, jolloin silakka kuti ja viihtyi matalammassa vedessä. Nuottamiehillä oli tiedossa tiettyjä apajapaikkoja, joihin silakan tiedettiin nousevan. Halstön ympäristössä nuotattiin ainakin Drättuddenin (Halstö) ja Ådövarpenin (Ådöllä) edustalla.

Nuottakuninkaan johtama nuottakunta

Halstön silakkanuotalla kalastamiseen tarvittiin kuusi henkeä. Heistä yksi, usein vanhin renki, valittiin nuottakuninkaaksi. Nuottakuninkaalla oli päävastuu, ja hän päätti nuotan tarkan heittoajan ja -paikan ja sää- ja tuuliolojen mukaan.

Nuotanvetoon tarvittiin kaksi nuottavenettä. Kokkaan asetettiin nuottakelat, joilla nuottaköyttä voitiin kelata. Veneet kytkettiin toisiinsa, ja kumpaankin veneeseen kerättiin puolet nuotasta. Veneet soudettiin selälle, jossa nuottaa oli tarkoitus vetää, ja irrotettiin toisistaan. Sen jälkeen nuottaa ryhdyttiin laskemaan apajapaikalle. Mereen laskun jälkeen nuotta näytti rantaan päin avautuvalta hevosenkengältä. Sitten veneet soudettiin maihin samalla, kun nuottaköysi purkautui kelalta.

Rannalla oli useita vankkoja seipäitä järeine koukkuineen, joihin veneet sidottiin. Lisäksi siellä oli havunoksista tehty nuottakota nuotan säilyttämiseen. Kodassa istuivat myös nuottakunnan neljä muuta jäsentä, joita ei tarvittu sillä aikaa, kun nuottakuningas kelasi apulaisineen nuottaköysiä takaisin keloille. Kaikki työt piti tehdä hiljaisuuden vallitessa ilman aironloiskeita ja ehdottomasti ilman turhaa puhetta, joka olisi saattanut säikäyttää kalat matkoihinsa.

Kun köysi oli kierretty kelalle, veneet siirrettiin taas yhteen ja nuottaa ryhdyttiin kiskomaan veneisiin. Kalat päätyivät nuotan säkkimäiseen perään, joka jäi roikkumaan veneiden väliin. Työ oli raskasta, ja nuotan kiskomiseen tarvittiin kolme miestä venettä kohden.

Talveksi nuotta siirrettiin sisätiloihin ja sen osat irrotettiin toisistaan käsittelyn helpottamiseksi. Keväällä silakkanuotta taas koottiin, ja sen kunniaksi järjestettiin nuottakunnan jäsenille kestitys, josta kukin jäsen vastasi vuorollaan. Tarjolla oli kahvia, voileipiä, pannukakkua ja paloviinaa.

Vanhoista kalastuspaikoista kertovat yhä kivikirjoitukset, joita nuottakalastajat tekivät istuessaan ja odottaessaan omaa työvuoroaan. Ådöltä löytyy kaiverrus G.A.Ö 1836 ja Halstöltä kaiverrus A.A.Ö 1883.